 |
| www.ilonaart.com |
Ajatuksia ja havaintoja Helsingistä
Juna saapuu Helsingin rautatieasemalle. On ilta puoli kymmenen.
Oulussa elokuun alku on jo täyttä syksyä, mutta täällä vastassa on lämmin leyhy, kuin olisi ulkomailla. Olen saanut kesän takaisin! Otan nämä seuraavat päivät vastaan kuin turisti, ei mitään pakollista, menen minne nenä näyttää.
Rautatieasemaan liittyy oikeanlaista tunnelmaa, jollaista en tavoita lentokentillä. Matka itsessään Pendolinolla sujui lukemisen merkeissä - aika mataa ja Per-Olov Enqvistin romaani Marie ja Blanche tulee ahmittua menomatkalla puoleen väliin. Kirja kertoo 1800-luvun pariisilaisesta sairaalasta, jossa tehdään Charcot´n johdolla tieteellistä tutkimusta hysteriapotilaista. Charcot´n lähin oppipoika ja sihteeri on Sigmund Freud. Episodeissa kurkistetaan myös Marie Curien elämään. Saan romaanin päätökseen takaisinmatkallani varsin syksyiseen Ouluun. Kokemus romaanin tapahtumista ja henkilöistä on kerrassaan hieno päätös hienolle reissulle. (Ei siis tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.)
Ulkomaalainen, raajarikko nuori mies nojaa kampurajalkoineen keppiinsä ja ojentaa kulhoa, johon ohikulkijat voisivat halutessaan pudottaa kolikon tai kaksi. Mies on pienikokoinen. Ollaan Hakaniemen torin tuntumassa ja sunnuntaipäivänä porukkaa on paljon liikkeellä; Hakaniemen torilla on kerran kuussa maalaismarkkinat. Kookas suomalainen mies kävelee reippaasti raajarikkoa kohti, pysähtyy, ja he aloittavat juttelun. En kuule, mistä he puhuvat, mutta uteliaisuus heräsi minulla jos tuolla toisellakin suomalaisella. Mikä sinun tarinasi on?
Kerjäläisiä ja varattomia on: romaninainen rautatieaseman valoristeyksessä istumassa kerjuukupin kanssa. Ateneumin viheriöllä istumassa kasa ihmisiä, puhumassa keskenään. Mistä nämä puhuvat? Miten nämä näyttävät aina niin samanalaisilta, tämäkin nainen aivan kuin vaikkapa HS-lehden kerjäläisasiaa käsittelevän artikkelin yhteydessä kuvattuna.
Suomalainen mies risoine vaatteineen. Eikö hän voisi ostaa eurolla kirpparilta jotain puhtaanpaa ja ehyempää? Ehkä vanhat vaatteet ovat kuin toinen iho, turvalliset ja sopiviksi muokkautuneet.
Olen leikitellyt ajatuksella, kuinka mukavaa voisi olla kokeilla joku kerta katusoittajana Helsingissä. Hakaniemen pyöreän talon risteyksessä on useampana kesänä soitettu milloin torvea, milloin lyömäsoittimia. Soitto on yleensä kuulostanut ammattitasoiselta.
Tällä kertaa Stockmannin kellon "tapaamispaikan" edustalla kuuntelin hetken ajan Sibeliuksen d-molli viulukonserttoa. Nuori mies veteli jousellaan reippaasti keskellä ihmisvilinää, ja osien välissä jokunen taputti. Näin saman herran viuluineen seuraavana päivänä Espan puiston kupeessa, jossa sopivasti perulaisten ammattimuusikoiden äänentoiston hiljennyttyä viulisti aloitti samaiset otteet konsertosta.
Espan puiston penkeillä istuu aina porukkaa. Tällä kertaa jo iäkkäämpi pariskuna kävelee reippaasti ja määrätietoisesti kohti penkkiä, jonka istujaa en näe. Mies soittaa kitarasta sointuja kävellessään ja käsikynkässä nämä kaksi asettuvat laulamaan runsaasti eläytyen Beatlesin All my lovingia. Hauska pari, mutta lähden karkuun penkiltä, ennen kuin he keksivät tulla minulle laulamaan.
Espalla on Kauppatorin päädyssä lava, ja siellä viritellään musiikkiesitystä. Viulustin mikkiä kokeillaan, sillä soundchekissä se ei kuulunut. En jää odottamaan.
Maassa on kiinalaisen näköinen nuoripari tekemässä koruja napeista, langoista ja ties mistä. Korut ovat hienoja. He istuvat, nojaavat kaiteeseen ja kankaalle asetettujen korujen päällä on lappu, jossa he kertovat kierrelleensä ties missä päin maailmaa. Hienoa! Nuorena pitää reissata ja elää. Nämä istuvat paikallaan monta tuntia, ja koruja syntyy koko ajan lisää. Joku ehkä ostaa niitä.
Helsingin Tuomiokirkon aukiolla on Helsingin design-tapahtuma, kojuja, joissa esitellään yhtä sun toista: on muun muassa tyhjistä kosmetiikkapulloista rakennettu valkoinen poro - siistin näköinen. Nousen portaat kirkolle ja kas, ikääntynyt Beatles-pari kävelee edelleen käsikynkässä, ilman kitaraa tällä kertaa. Näyttävät kirkkoon tulleilta turisteilta. Oi rakkautta! Sisällä kirkossa on mahdollisuus tavata pappi ja käydä ripittäytymässä. Jokunen ajatus käy mielessä, mutta en mene juttelemaan vaan sytytän kynttilän.
Uspeskin katedraali on suljettu, samoin muut kirkot, joita Helsingissä on. Harmi, sisään olisi ollut kiinnostavaa kurkistaa.
On silti selvää, että "ilmaista" kulttuuria ja taide-elämyksiä saa yllättäen, vaikka kulman takaa.
Piipahdamme avonaisesta ovesta sisään. Ilona Sampovaaran näyttely on kerrassaan kiinnostava. Taulu toisensa perään avaa näkymiä joissa kissat ja koirat on puettu vaatteisiin ja ne esittävät todellisia ihmisiä tai tuttuja taideteosten hahmoja: Mona Lisa, joka on kissa ja sillä päässään peruuukki. Kerrassaan mainio myyntinäyttely ja ilman sisäänpääsyä. Ostan kortin muistoksi.
Vesistön läsnäolo on vahva. Tulee käveltyä paljon.
Käväisen Kasarmitorilla, entisellä"työmaallani", jota tosin ei enää ole. Vuonna 1985 siellä oli asuntovaunu, ja sen sisällä grilli. Sielläpä tein hodareita, porilaisia ja hamppareita iltapuolen kulkijoille. Vakituisena asiakkaana oli muun muassa iäkkämpi "virttynyt" nainen, jolla oli oma laiva satamassa. Näin hän ainakin antoi ymmärtää. Se kesä Helsingissä oli muutoinkin unohtumaton, niin hyvässä kuin pahassa.
Minä pidän Helsingistä. Käyn Korkeasaaressa vähintään kerran vuodessa: saaren eläimet puhuvat omaa kieltään, ja eläimistä koostuvan yhteisön ilmapiiri vetoaa. Tällä kertaa näin tiikerin harvinaisen läheltä, ainoastaan suojaava seinä oli välissä. Nämä majesteettiset kissäeläimet olivat kerrankin näkysällä. Voisin asua Korkeasaaressa!
Kuulin vakavaraisesta suomalaisesta herrasta, jolla on omalaatuinen tapa tehdä hyväntekeväisyyttä: hän auttaa Bulgariassa asuvia romaniköyhiä. Hän työskentelee kausittain Bulgariassa, ja iltaisin hän laittaa maittavaa ruokaa hyvistä aineksista (syö siis itsekin). Hän asettelee nämä lämpämät ateriat huolellisesti ja kauniisti kassiin, jonka hän käy ripustamassa joka ilta talonsa roskiksen ulkopuolelle roikkumaan. Ruoat häipyvät. Tätä on jatkunut jo reilun vuoden ajan.(Ajattelin tosin, että päätyvätköhän nämä ruoat oikeille ihmisille, kun noita rahastavia, omaa etuaan ajavia välikäsiä pukkaa joka paikkaan.)
Tätä ennen hänellä oli tapana ostaa kaupasta luita ja viedä niitä
kulkukoirille. Hän oppi tuntemaan näitä koiria ja sai seurata, miten
halukkaasti nämä arat otukset hakivat ruokansa. Koirat vain eivät
saaneet pysyä kauaa aloillaan, vaan nämä "rankattiin" ajan myötä pois
katunäkymästä.
Tässä näitä bulgarialaisia katukoiria. Jostain syystä nämä korvamerkitään (en ole ottanut selvää miksi).
Helsingin ydinkeskustassa liikkuu paljon hyvinkäyttäytyviä koiria emäntineen ja isäntineen. Nämä ovat kooltaan pääosin pieniä rotuja ja erilaisia vinttikoirarotuja. Näkyipä jopa yksi karjalankarhukoira. Kissoja en nähnyt yhtäkään.
Ai niin, taisinhan minä nähdä myös Martina Aitolahden (vai mikä se sukunimi nkaan). Ihmettelin siskolle, että viihdealalla taitaa tienata eniten. Martina nousee mustasta avoautosta ja kävelee pikku-Roballa avaamaan rautaovea, ajaakseen arvoautonsa turvaan. Samat botoxilla pumpatut törröhuulet näytti olevan kuin kuvissakin.
Näin myös huomattavan pitkän ja laihan naisen kävelevan kadulla littanan salkkunsa kanssa; arvelin sen olevan jonkun sortin valokuvakansion. Naisella oli mustat nahkavaatteet ja jutteli kännyyn. Sitten oli muutamia tuohtuneina toisilleen puhuvia "missityyppejä".
Jo luonnostaan pitkä nainen haluaa näyttää vieläkin pitemmältä ja siihen käyvät hankalasti käveltävät korkeakorkoiset kengät.
Tyrnävän maalainen ihmetteli näitä tapauksia.
